Oli aika, jolloin tapasimme.
Oli aika, jolloin leikimme.
Se oli aurinkoinen päivä kesäaikaan.
Ruoho oli vihreää ja linnut lauloivat.
Siellä emme olleet vain me,
siellä olivat myös meidän perheemme.
Meillä oli todella hauskaa,
kun vietimme aikaa yhdessä.
Minä, sinä ja perheemme.
Se oli aurinkoinen päivä.

Me tapaamme vielä.
Me nauramme yhdessä, iloitsen kanssasi.
Silloin ei ole surua.
Sinä päivänä taivas ja enkelit laulavat.
Sinä päivänä ei ole kyyneleitä.
Olemme vielä yhdessä, eräänä päivänä taivaassa.

Sitä ystävyyttä en unohda.
Koska me tapaamme vielä.
Se aika oli elämisen arvoista,
sinun takiasi.
Aika lensi, kun me - meidän perheemme.
olimme yhdessä.
Sinä uskoit aina huomiseen.
Et ikinä luovuttanut.
Löysit sen rauhan, jonka me kaikki haluamme sydämiimme.
Se aika oli elämisen arvoista.

Eräänä päivänä taivaassa me olemme yhdessä.
Sinun täytyi mennä,
mutta minä en unohda,
muistosi asuu sydämessäni.
Eräänä päivänä taivaassa.

Timothéen herkkä ja mietteliäskin olemus herätti sellaista lämpöä ja ystävyyttä, josta ei voinut tulla kuin hyvälle mielelle. Timothée halusi, että kaikilla olisi hyvä olla. Se välittäminen ja huolenpito, jota mekin saimme naapureina ja ystävinä osaksemme, ihan viimeisinäkin aikona, oli syvästi liikuttavaa. Jälkeenpäin olen saanut ymmärtää selkeämmin, mikä Jeesuksesta lähtöisin oleva vahvuus ja luottamus on ohjannut ja vaikuttanut Timothéen elämään ja samoin hänen vanhempiensa. Lohduttamaan jää toivo ja halu elää Jumalalle kunniaksi, että kerran siellä perillä kirkkaudessa kohdataan.

Haluan kertoa yhden mieleeni painuneen hetken Timothéen elämästä. Kerroitte, että Timothée oli syönyt erittäin huonosti jo monta viikkoa johtuen syöpälääkityksestä ja ehkä mielialastakin. Eräänä tammikuisena päivänä soititte minulle ja sanoitte että Timothéen tekisi mieli vohveleita ja hilloa. Se oli niin hyvä uutinen, että päätin tehdä niitä hänelle. Olin itse menossa syntymäpäiville, joihin oli pukeuduttava naamiaisasuun. Tyttäreni Marja maalasi minulle viiksiä jä asetteli minulle häntää. Naamiaisasuni oli saapasjalkakissa. Vohveleita paistaessa, naamio alkoi kärsiä, ja välillä juoksin Marjan uudelleen meikattavaksi. Lopputulos oli kuitenkin kohtalainen sekä naamion osalta että vohvelien. Moni ihminen sinä iltana oli näin pienestäkin asiasta onnellinen.

Timothée oli paras serkku!

Olit meille kuin tähdenlento
niin pieni ja hento.
Elämäsi pitkä ollut ei
sairaus Sinut luotamme vei.

Sinulla oli lahjoja monia
ja ajatuksia somia.
Silmiesi katseen muistan aina,
vaikka elämäsi oli pelkkä laina.
Istuit paikallasi hiljaa
mietit elämän viljaa.

Katseesi takaa hiljaa itkit
näin rikkaruohoja elämästäsi kitkit.
Sinulla oli paljon voimaa
se mieltämme hoivaa.
Muistelen sydämessäni sinua,
kuinka aina piirustuksillasi ilahdutit minua.

Kun näen tähdenlennon,
muistan Sinut, pienen ja hennon.

Pitelen kädessäni kirjettä. Siihen on kirjoitettu tarina nimeltä Kirveen arvoitus: kertomus Akun, Annen ja Villen - kolmen lapsen ja heidän äitinsä Anna-Liisan - matkasta Hawajin saarelle ja lasten siellä kokemasta seikkailusta. Tarinan pääosassa on kultainen kirves, muinainen aarre, jonka kohtalona oli löytyä, tulla merirosvojen ryöstämäksi, lasten pelastamaksi ja viimein upota uudelleen meren syvyyksiin. Tekstiä lukiessani ajatukseni kiertyvät kolmen ja puolen vuoden päähän. Timothée kirjoitti tarinan sairaalakoulun opettajan Ritvan äidinkielentunnilla. Jokin kirjeessä pysäytti meidät: Ritvan, Estherin, Samuelin, minut ja vuorossa olevat lasten syöpäosaston hoitajat. Vain tehtävä ja harjoitus, mutta kuitenkin jotain paljon enemmän. Kertomus kirjoittajastaan Timothéesta.

Liityin Timothéen ja hänen vanhempiensa matkakumppaniksi pian sen jälkeen, kun Timothée oli leikattu lastenkirurgian osastolla. Muistan ne hajanaiset ajatukset, jotka risteilivät mielessäni kun avasin Timothéen huoneen ovea: noin 10 -vuotias poika, vakava sairaus, massiiviset leikkaukset, joiden arpia hän tulisi kantamaan ruumiissaan pitkään, tulevat sytostaattihoidot ja kaksikulttuurisuus. Pystyisinkö edes saamaan puheyhteyden, enhän puhunut sanaakaan ranskaa? Kyllä - kaikkea tätä - ja vielä paljon enemmän. Oven takana oli poika vanhempiensa kanssa, mutta millainen poika! Sanotaan, että ensimmäinen tapaaminen kertoo paljon ihmisestä. Tuossa pienessä toipilaassa asui jokin, joka ei ollut tästä maailmasta lähtöisin: kuolematon sielu, joka yhdessä vanhempiensa kanssa halusi kiittää Jumalaa siitä, että tämä oli auttanut häntä selviämään leikkauksesta.

Kuluvien kuukausien aikana sekä Timothée että Esther ja Samuel tulivat minulle tutuiksi. Sain kuulla Estherin ja Samuelin elämänhistoriasta ja siitä miten Jumala oli tuonut heidät yhteen, Timothéen sisaruksista Ranskassa sekä tietysti Timothéestä itsestään, pojasta jonka intohimona olivat historia ja ranskalaisen keittiön herkut. Mieleeni on pysyvästi jäänyt kerta, jolloin Timothéen vointi oli jälleen muuttunut hyvin huonoksi. Hoidossa käytetyt sytostaatit eivät olleet tehonneet ja toivo tuntui olevan kaikilta, myös meiltä hoitohenkilökunnalta, kadoksissa. Esther ja Samuel olivat viettäneet vuorokauden Timothéen luona, rukoilleet ja valvoneet Timothéen vuoteen vieressä. Nautimme yhdessä Herran pyhää ehtoollista ja rukoilimme Timothéen puolesta, samaan aikaan niiden monien esirukoilijoiden kanssa, jotka tiesivät Timothéen kohtalosta ja sairaudesta. Vaikka ehtoollinen lohdutti meidän huoneessa olevien mieltä, oli tunnelma kuitenkin kuin opetuslapsilla toisen päivän iltana Mestarin kuoleman jälkeen. Sitä suurempi oli iloni, kun seuraavana päivänä osastolle tullessani kuulin Timothéen voinnin kääntyneen paremmaksi ja kuulin hänen ensimmäisenä toivomuksensa olleen palanen homejuustoa ja patonkia! Millainen pieni kulinaristi!

Timothéen sairauden vaikeina hetkinä Estheria ja Samuelia kannatteli heidän vahva uskonsa Jumalaan. Se ei kuitenkaan pyyhkinyt pois kipua tai tehnyt heitä immuuneiksi tuskalle, jonka vain vanhemmat, jonka lapsen elämästä käydään taistelua, voivat tuntea. Esther puki tuskansa rukouksiin Timothéen puolesta, Samuel puolestaan vaikeni usein, sanojen löytäminen ei ollut helppoa. Toivon kuitenkin saaneeni edes jollakin tavalla kiinni niistä ajatuksista ja tunteista, joita istuessamme vanhempainhuoneessa tai Timothéen vuoteen äärellä saimme yhdessä jakaa. Tuska, pelko, rakkaus ja usko olivat läsnä kaiken aikaa, mutta suurin näistä tunteista oli kuitenkin rakkaus.

Timothéen kirjoitus päättyy enteellisesti: lapset saavat nähdä muinaisen, historian kätköihin päätyneen kultakirveen, aarteen, joka ihmeellisellä tavalla oli hetkeksi noussut veden alta ihmisten näkyviin. Merirosvojen suunnitelmat muuttavat kuitenkin kaiken, ainoa keino paeta merirosvojen tukikohdasta on käynnistää itsetuhojärjestelmä. Aikaa on vähän, vain viisi minuttia. Lapset pelastuvat, mutta aarre katoaa. Jotakin samaa koimme myös me lasten syöpäosaston hoitohenkilökunta. Aarre nimeltä Timothée oli näkyvissämme vain hetken, olisimme kaikki halunneet pitää sinut lähellämme, päätös ei kuitenkaan ollut meidän käsissämme. Lohdutuksemme poismenosi jälkeen on ollut kirjoituksesi päätös: "lapset pelastuivat ja saivat sankarillisen vastaanoton." Vaikka menetimme sinut, on meitä auttanut jaksamaan tieto siitä, että Taivaallisen Isämme valtakunnassa sinut on otettu sankarillisesti vastaan ja että siellä sinusta pidetään hyvää huolta, parempaa kuin me ikinä olisimme pystyneet tarjoamaan.

Jälleennäkemisen toivossa

Timothée oli lapsi-enkeli; lapsi jonka jokainen haluaisi, lapsi jonka kaikki vanhemmat toivoisivat. Toivoisivat kun rakastavat toisiaan kuten Esther ja Samuel.

Hänen kultainen ihonsa kuin joulun piparkakku, hänen barokkimaisen enkelin kihara tukkansa ja varsinkin vakavat, rauhalliset ja opinhaluiset kasvonsa, joita piristivät kuin kullalla pilkutetut pienen vilkkaan oravan silmät katsoen sinuun rehellisesti.

Tämän erinomaisen, jalon, suoran, avoinna maailmaan, toisinaan niin syvällisen läpitunkeutuvan katseen takaa, voimme aavistaa suuren sielun, syvällisen, viisauden, vakavuuden ja suloisuuden - luonnollisen viehättävyyden joka loisti koko hänen olemuksestaan ja varsinkin pyhittävä suloisuus; Hyvän Jumalan elämä meissä.

Ajattelen, että Jeesus oli koskettanut häntä. Siitä todisteena, kun olimme Jumalan palveluksessa Mikkelin Maaseurakunnan kirkossa, tämä pikku poika, yhtä aikaa vakava ja kuin valaistu liikutti minua syvälle sisimpääni, kun hän tarkkaavaisesti seurasi sormellaan nuoteista virren musiikkia laulaen sitä kuin olisi tuntenut sen aina, aikojen alusta. Ohi kiitävä hetki, kuin epätodellinen, aikoihin, kadonnut, mutta oi, kuinka läsnä muistoissani ja sydämessäni. Kun ajattelen Timothéeta, pientä Jumalan enkeliä, tällä hetkellä kaikkien Taivaan pyhien joukossa.

Timothéen äiti Esther ja isä Samuel. Sukulaiset, seurakuntalaiset ja ystävät.

Olemme kokoontuneet siunaamaan Timothéeta hänen viimeisellä taipaleellaan. Tällä hetkellä sukulaiset ja ystävät kokoontuvat Muistojumalanpalvelukseen Ranskassa.

Timothéen arkun äärellä sydämessämme saattaa kaihertaa kysymys: MIKSI! Kaikella on tarkoituksensa. Kristittyinä emme usko sattumaan tai kohtaloon. Olemme kaikki Jumalan luomia ja rakastamia persoonia. Siksi meillä jokaisella on tarkoitus.

Timothée syntyi 7.5.1989 ja elämä päättyi 3.9.2001. Elämä päättyi monen mielestä kesken, liian aikaisin! Mutta mikä on liian aikaisin? Minkälainen elämä on hyvä ja tarkoituksenmukainen? Meille jokaiselle annetaan oma aika juosta elämän kilparadalla. Matkan pituutta emme voi määrätä. Mutta jokaisella meillä on mahdollisuus saavuttaa tarkoitus, voitta palkinto.
"Ja Hän on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maanpiiriä ja on säätänyt heille määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat, että he etsivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää Hänet, jokakuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä." (Apt. 17:26-27).

Elämän tarkoitus on löytää kadotettu yhteys Jumalaan. Timothée sai löytää Jumalan, Taivaan Isän.

Hän eli ensimmäiset 6v Ranskassa ja toiset 6v täällä Suomessa. Kävi koulua Soikkalan koulussa. Hänet tunnettiin hiljaisena ja reiluna kaverina, hyvänä oppilaana. Jo aivan pienenä Timothée otti vastaan Lahjan Taivaan Isältä: Uskon Jeesukseen Kristukseen Vapahtajaan joka antaa kaikki synnit anteeksi. Tämä usko näkyi hänen elämässään: Ei tahtonut koskaan tuottaa mielipahaa kenellekään, oli herkkä pyytämään anteeksi, pahoitteli jopa hänestä aiheutunutta vaivaa, eli lähellä Jumalaa, ei tahtonut tuottaa mielipahaa Jeesukselle.

Ehkä Timohée ei saanut kokea kaikkea tässä ajassa mutta hän saavutti kaikkein tärkeimmän yhteyden Isään ja ylitti maaliviivan uskossa Jeesukseen. Timothée kuuli Jeesuksen kutsun: "Tule ja seuraa minua."

Hän tahtoi tässä rukoushuoneessa yhdessä toisten kanssa sitoutua Jeesuksen seuraajaksi. Olisi halunnut tulla kastetuksi, mutta sairaus esti sen. Timothéen elämä ei ollut turha! Ei, vaikka vakava sairaus uuvutti pojan viimeisillä metreillä. Timothée yhdisti elämällään sadat, ehkä tuhannet ihmiset etsimään Jumalaa ja rukoilemaan häneltä apua. Hänellä oli esirukoilijoita ympäri maailmaa. Useat ovat tulleet lähemmäksi Jumalaa Timothéen taistelun kautta. Jumala puhuu. Timothéen kautta hän puhui tällä tavalla, jotta me kuulisimme ja astuisimme samaa tietä Jeesuksen jalanjäljissä.

Tänään on surunpäivä koska oma lapsi, veli, kaveri, ystävä on poissa. Kuitenkaan kristityn ei tarvitse vaipua epätoivoon tällaisena hetkenä. Meillä on suuri aihe iloon surun keskellä.

"Tämän jälkeen minä näin, ja katso, oli suuri joukko, jota ei kukaan voinut lukea, kaikista kansanheimoista ja sukukunnista ja kansoista ja kielistä, ja ne seisoivat valtaistuimen edessä ja Karitsan edessä puettuina pitkiin valkeihin vaatteisiin, ja heillä oli palmut käsissään, ja he huusivat suurella äänellä sanoen: Pelastus tulee meidän Jumalaltamme, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsalta." (Ilm. 7:9-10).

Timothée, oma lapsi, veljemme on voittajana perillä. Kipu on poissa, maaliviiva on katkaistu, poika juoksi Jeesuksen syliin huulillaan viimeinen sana: JEESUS.